E. Pyyhtiä
Sosiaaliturvasta perustuloon
Vastaus Juho Anttilan artikkeliin Sosiaaliturva ymmärretään päin seiniä
http://juhoanttila.puheenvuoro.uusisuomi.fi/75610
Artikkelissa puhutaan siitä, että sosiaalietujen pyytämisen yhteydessä ihmisen pitää olla nöyrä ja kiitollinen, koska paremmin ansaitsevat lahjoittavat hänelle avustuksen. Siis sosiaaliturva ei ole ihmisen oikeus tässä valtiossa, vaan lahja - almu.
Hieno artikkeli, hienoja ajatuksia. Kaikki oikein, jos puhutaan ns. iki-työttömistä, siis ihmisistä, jotka eivät koskaan tehneet työtä syystä tai toisesta (vammaisuus, mielihäiriö, periaate, huono tuuri, yms.) ja koskaan maksaneet työpalkastaan veroa valtiolle.
Mutta sellaisia ihmisiä on hyvin vähän, suurin osa työttömistä on joskus ollut ansiotyössä ja maksanut siitä veroa yhteiskunnalle. Jos otetaan nuo ihmiset mukaan, niin tilanne muuttuu. Ihminen, joka on työskennellyt Suomessa esim. 20 vuotta hyvällä palkalla ja maksanut siitä veroa, ajattelee, että hän on ansainnut itselleen vähintään työttömyysturvan verran omilla veroillansa. Mehän maksamme veroja sitä varten, että meistä huolehditaan silloin, kun jostain syystä emme pääse viralliseen hyvänpalkkaiseen työhön. Joten puheet nöyryydestä ja kiitollisuudesta menettävät suuren osan perusteitaan.
Mutta miksi työssä olleet ihmiset jäävät alunperin työttömiksi? Ei puhuta lamoista, kriiseistä ja lomautuksista - tämä on selvä vai pitääkö heidänkin olla nöyriä? Katsotaan vähän syvempään, asian ytimeen.
Onko suomalaisessa työyhteiskunnassa jotain sellaista, joka ajaa tietyt ihmiset pois sieltä, ja mitä työssä pysyminen ihmiseltä vaatii?
Vaatiiko se jotain sellaista, mihin ei voi suostua? Tai suostumus siihen aiheuttaa muita henkilökohtaisia ongelmia, niin kuin esim. alkoholismia? Onko työssä käyminen ylivoimaista liian ujolle tai rehelliselle ihmiselle, joka ei osaa poliittista korrektiutta, ei hallitse julkisuutta ja manipulointia, ei kestä paineita ja kiireitä siinä määrin, kuin sitä vaaditaan? Puhumattakaan suoranaisesta valehtelemisesta ja asiakkaiden huiputtamisesta?
Voidaan sanoa, että "etsipäs, hyvä ihminen, itsellesi sopivaa paikkaa", mutta miten paljon niitä sopivia paikkoja on jäljellä?
Näyttää siltä, että pääperiaatteet ovat työpaikoissa pitkälti samoja: ole hiljaa, tee mitä käsketään ja niin paljon kuin käsketään, ole iloinen, että olet töissä, ole valmis mihin tahansa työn puolesta tai lennät ulos, jätä henkilökohtaiset asiasi taka-alalle tai mieluummin unohda ne kokonaan, älä luule, että perheesi tai lapsesi on tärkeämpi kuin virasto, tehokkuus, liikkeen myyntiluvut tai firman mainoskampanja ja niin edelleen. Unohdetaan myös, että yksityissektorin firmojen omistajat, pomot ja herrat ovat bisneksensä aloittaneet perheensä hyväksi tai puhtaasti henkilökohtaisesta kunnia- tai rahanhimosta.
Pätkätyön aikakautena ei voi työllistyä pysyvästi varsin keski-iässä, ja keski-ikä on sellainen, jolloin ihminen ei oikeasti jaksa olla koko ajan ”skarppina” ja aktiivisena, sehän on luonnotonta, ja taas pätkätöiden etsiminen vaati juoksua, yhteydenottoja, soittoja ja viestintää (puhelin ja Internet eivät ole vielä maksuttomia) sekä jatkuvaa itsemainontaa ja mielistelyä. Joku on vain kertonut meille, että se on oikein, ja me uskoimme. Ei se ole oikein, ei nykyaikana.
On totta, että ihmiset elävät pidempään ja terveellisempinä kuin aikaisemmin, (muuten, milloin, mihin aikaan vertailemme, tarujen mukaan ihminen on joskus elänyt satoja vuosia terveenä ja tarmokkaana).
Vaikka pyrittäisiin elämään terveellisesti (mikä maksaa hirveästi) ja liikkua, pysyä terveenä ja iloisena, on luonnon ilmiö, että ihminen iän mukaan hidastaa vauhtia, haluaa hidastaa vauhtia, prioriteetit muuttuvat, tärkeysjärjestys asioille ei ole enää samaa kuin nuoruudessa tai parhaassa aikuisiässä. Pitää miettiä asioita, olla Luonnossa, olla lasten ja lastenlasten kanssa, antaa arvoa pienille asioille, lempipuuhille ja sielunhoidolle.
Mutta kun ollaan töissä, joka vie n. 10 tuntia päivässä kaikkine matkoineen, taukoineen ja valmistumisineen, kotiin palattua ei fyysisesti jaksa mitään muuta kuin olla puolen tunnin verran liikkumatta sohvalla ulkovaatteet päällä, että palautuisi normaaliin tilaan (kärjistän vähän, mutta tämä on tutkittu fakta). On tuuria, jos ei ole enää pikkulapsia tai vaativaa aviopuolisoa, jotka tarvitsevat ruokaa, huomiota ja hoitoa. Hyvä, jos työ on mieluisaa ja kutsumuksellista, entä jos ei ole?
Mikä elämä se sitten on?
Mitäs, jos ihminen on jo kerran "palanut loppuun" ja pelkkä ajatus työpaikasta aiheuttaa kuvotusta, depressiota ja pakokauhua? Eikö kukaan kuullut työpaikkakiusaamisesta?
Näissä tapauksissa ihminen ei työllisty enää helposti, jää kotiin yksin ja voisi tehdä jotain muuta kotoa käsin, jos sille hänen osaamiselleen olisi yhteiskunnallista kysyntää.
Ihminen, joka kasvaa yhteiskunnassa sen ehdoillaan, on pakotettu olemaan "yhteiskunnallinen eläin", muuten hänelle ei anneta ruokaa. Yhteiskunta samalla kuluttaa, puristaa ihmisen loppuun ja heittää pois kun se on tyhjä. Ja sitten vielä moittii häntä röyhkeydestä ja tyhmyydestä kun hän ei jaksa työssä pitempään. Mutta hän on maksanut verojaan, ja turvansa tai eläkkeensä ansainnut.
Palkoista maksettu vero ei ole maksettu maaherralle, kuninkaalle tai hallitukselle, vaan se on maksettu nimenomaan yhteiseen rahavarantoon hätätapauksia varten ja yleisen hyvinvoinnin parantamiseen. Yhteiskunnan hallituksella ei voi olla muita päämääriä kuin yhteiskunnan, siis, ihmisten turvallisuus ja hyvinvointi. Tähän yhteiskunnalliseen poliittiseen järjestelmään siirryttiin sen takia, että muut järjestelmät tuntuivat epäoikeudenmukaisilta. Ihmiset ovat sopineet oman valitun valtiohallituksensa kanssa siitä, että verot kerätään yhteistä hyvää varten. Ei herroille vaan yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Ja niin se on oikein.
Miksi sitten pitäisi mennä nöyränä pyytämään sitä, josta on yhteiskunnallisesti sovittu ja varattu verovaroista. Mikä poliittinen elin on irrottautunut matkalla yhteiskunnasta ja pyytää nyt veroa ja palvontaa itselleen, vaikka on sovittu, että työveroista autetaan kaikkia apua tarvitsevia hyvinvointiyhteiskunnan jäseniä?
Ja mihin on unohtunut Ihmisen Vapaus ja Vapaa Valinta? Ihmisellä pitää olla oikeus valita millä tavalla hän yhteisöään palvelee. Niin kuin on armeijan kohdalla: siviilipalvelu tai intti.
Ihminen, joka ei ollut työssä päivääkään elämässään, on hyvin erikoinen ihminen, joka on joko sairas, häiriintynyt tai tosi hyvä jossain asiassa, joka ei ole vielä realisoitunut yhteiskunnassa.
Käsite "yhteiskunnallinen työ" sisältää myös intellektuaalista luovaa toimintaa, niin kuin tutkimista, kirjoittamista, ideointia, järjestämistä, analyysia, keksimistä, pohdiskelua (filosofia), taiteen luomista, tai muiden ihmisten saamista hyvälle tuulelle.
Mihin nämä ihmiset sijoittuvat yhteiskunnassa, kun he eivät tuota mitään aineellista ja "hyödyllistä" kaupanalalle ja kulutukselle? Ja kenen mielestä eivät tuota? (Kyllä, sitä ei-aineellista pääomaa myydään hyvällä hinnalla, kun sille on mahdollisuus.)
Työelämässä pärjäävät joko vähän vankempaa tekoa olevat ihmiset (eivät kovin tunteelliset, empaattiset, rehelliset, herkät, erikoiset) tai ammattihullut, jotka eivät välitä mistään, tai tosi erikoiset (moraalittomat, julmat, häikäilemättömät, laskelmoivat ja manipuloivat egoistit) siis, huippuitsekkäät ihmiset, jotka eivät välitä yhteiskunnan hyvästä (siis, muista ihmisistä) pätkääkään. Vai pitääkö todella siirtyä Spartan malliin: heikot, omituiset ja tarpeettomat - rotkoon?
Onko tässä kuviossa jotain väärin?
Keskustelua "kansalaisten perustulosta" on käyty jo pitkään ja todettu, että sillä voi ratkaista paljon ongelmia ja vähentää tehokkaasti byrokratiaa ja vapauttaa rutkasti työvoimaa ja rahaa (muuten, missä työllistyvät entiset Kelan ja Työvoimatoimiston virkailijat)? Vai tuleeko heistä perustulon kansalaisia? Edullista… heidän palkkoihinsa verrattuna.
Perustulo säästäisi kaikille rahaa, poistaisi todella pullistuneet virkailijalaumat ja tarpeettomat nöyryytykset kansalta. Tämän lisäksi se toisi ihmisille varmuutta elämästä ja vapautta. Nyt kun elämisen pohja on turvattu voi ryhtyä miettimään vapaasti ja rauhassa, mitä tehtäisi kunnolla.
Selviytymisen pakko olisi poissa, mieli peloista vapaa, ja hyvillä palkoilla voisi houkutella ihmisiä mihin tahansa töihin ja opiskeluun. Eikä palkkojen tarvitse olla niin suuria, koska perusosa jokaisella jo on (yhden version mukaan perustulo tulee tiettyyn palkkarajaan asti, sen jälkeen palkka riittää jo yksinään). Tämä tekisi hyvää liike-elämälle ja kaupalle. Tuottavat yritykset tulisivat takaisin Suomeen, kun palkkakustannukset ja sosiaalikulut supistuisivat.
Vapaaehtoista työtä tulisi niin paljon enemmän, kun ei tarvitse huolehtia perusleivän palasesta. Yhteisöllisyys puhkeaisi kukkaan, kun kilpailu työpaikoista on poistettu ja tuottavuus taas nousisi, koska ihmisissä on halua toimia ja tehdä hyvää.
Kenen tavoitteita tämä suunnitelma ei palvele? Köyhille se on hyvä, keskituloisille hyvä, rikkaillekin se on hyvä, varsin jos verotusta säädetään sopivasti: se voi olla tasavero 25 % tai progressiivista tietyissä rajoissa. Työllisyys paranee, sosiaalitilanne paranee, rikollisuus vähenee, osa vanhemmista jää kotiin kasvattamaan ja hoitamaan lapsiaan ja suurin osa nuorison ongelmista katoaa.
Osa vaimoista siirtyy osa-aikatyöhön tai jää kotiin huolehtimaan rakkaimmastaan, koska raha riittää koti- ja rakkausonnen luomiseen ja vaalimiseen (kyllä, sekin vaatii työtä!), alkoholismi vähenee ja avioerojen määrä laskee. Osa kansalaisia omistautuu paikallisten elintarvikkeiden tuottamiseen ja vihannesten kasvattamiseen, koska se on niin mielekästä työtä (se on jopa rikkaiden harrastus nyt, vai johtuuko se siitä, että markettien elintarvikkeet ovat niin huonoja).
Osa väestöä valitsee vapaan elämän taiteilijana, filosofina tai kirjailijana, tai niiden seuraajina (boheemina), mikä lisää huomattavasti elämään iloa ja värikkyyttä, sekä aitoutta, erilaisuutta ja syvyyttä, kulttuuri rupeaa kukoistamaan heti, kun nälän uhka on poistettu ja luovuutta ei kuristeta enää selviytymisen pakolla. Kaupallisen taiteen määrä ja valta vähenee ja pikkuhiljaa siirtyy takaisin sille kuuluvalle paikalle.
Kulttuurielämän pienipalkkaiset virat eivät tuota enää ongelmia ja ammattiinsa uppoutuneet museoiden ja kirjastojen hoitajat jaksavat hyvin, eivätkä ole katkeria yhteiskunnalle kiittämättömyydestään.
Todellisia hätätapauksia tulee olemaan niin vähän, että niiden käsittely hoituu helposti perustulon kustannusten rinnalla. Yhteiskunnallista hyvinvointia ja ihmisten sieluelämää on parannettu ja todelliset ongelmakentät supistuvat käsiteltäviksi.
Kuulostaako utopialta? Sitä se ei ole, tarvitaan vaan järkeviä valtion kirjanpitäjiä pitämään kansan taloutta kunnossa, mutta niitähän löytyy entisistä Kelan työntekijöistä.
Я живу в эмиграции уже 32 года. В России бываю редко. Россией интересуюсь по-прежнему. Чем дольше живу, тем больше интересуюсь. 
